Sirius on kliseisistä kliseistä klisein. Se on juuri se hevoskirjojen upea ja talttumaton ori joka kuuntelee vain yhtä ihmistä, joka sattuneista syistä on tarinan päähenkilö: tässä tapauksessa siis Icarus. Ja jotta koko homma voitaisiin vetää vielä överikliseiseksi niin kyllä, oria on kohdeltu kaltoin aiemmissa elämänvaiheissaan. Toisaalta se antaa tälle hevoselle armoa, sillä tuskin muuten moinen piru olisi kauaa hengissä säilynyt.

Lähtökohtaisesti Sirius ei pidä ihmisistä. Sen perusoletus on että ihmiset hakkaavat, huutavat ja ovat epäluotettavia, ihmisseurasta on päästävä eroon niin nopeasti kuin suinkin hengissä selvitäkseen: kun pahaa-aavistamaton ihmisparka astuu Siriuksen kanssa samaan tilaan alkaa sireeni ulvoa orin päässä vaaraa ja valmistamaan puolustautumaan henkensä edestä. Liian lähelle tullut saa varoittamatta henkensä edestä puolustautuvan hevosen niskaansa mikäli sillä ei ole tilaa juosta kauemmaksi, ja siinä tilanteessa tuskin kovinkaan moni tahtoo olla ellei omista itsetuhoisia taipumuksia. Jollei Icarus olisi niin pöyhkeilevä ja itseriittoinen, niinkin paljon että tahtoi pönkittää ja kiillottaa egoaan "kesyttämällä mahdottoman villiorin", olisi Sirius todellakin jo salamina. Mieheltä meni ensimmäinen vuosi siihen että pääsi ylipäätänsä koskemaan oriiseen ja pukemaan sille varusteita, ja sekin vain hitaasti ja selkää hevoselle kääntämättä, pienintäkin pelon tai aggression merkkiä näyttämättä. Vuosien aikana monien hengenlähtötilanteiden, takapakkien ja sitkeiden toipumisten kera Icarus sai kuin saikin Siriuksen luottamaan itseensä. Vieläkään hän ei voi orin kanssa korottaa ääntään, kohottaa kättään, tehdä äkkinäisiä liikkeitä tai koskeakaan raippaan, mutta muuten mies voi ylpeästi kehua tehneensä mahdottoman teon ja olevan jo sinuttelutasolla Siriuksen kanssa.

Koska kukaan muu ei luonnollisesti pysty —tai kylläkään halua— käsitellä Siriusta, on kaksikolle muotoutunut eriskummallinen ja tiivis suhde. He ovat kuin riitelevä ja väkivaltainen aviopari joka ei kuitenkaan kaikesta huolimatta pysty olemaan erossa toisistaan. Pienimmätkin virheet kostautuvat Icarukselle yleensä mustana silmänä, mutta toisaalta Sirius alkaa nopeasti kaipaamaan sitä ainoaa, tuttua ja turvallista ihmistä seuraansa jäätyään yksin.

Ratsuna Sirius on vahva ja omapäinen. Tai ei oikeastaan omapäinen, sanotaanko että ennemminkin se ajattelee liikaa: jos ratsastajan ehdotus ei ole orin mielestä hyvä niin se ei sitä tee, ja sitten kun lopulta pakon edessä suostuukin tekemään niin korvat ovat niskaa vasten, ilme sitruunana ja muutama protestipomppukin voi tulla. Yllytyshullu ori ei siis ole, eikä mikään lapanen. Ei toisaalta tyhmäkään, joten oikeastaan tilanteita joissa Sirius kertoo mielipiteensä tulee harvoin osaavan ja järkevän ratsastajan kanssa. Kun ratsukko tietää rajansa ei ongelmia pitäisi tulla, ja koska oria luonnollisesti ratsastaa vain ja ainoastaan Icarus niin mieliltään ja eleiltään he ovat yhteen hitsattuja. Kun Icarus ensimmäisien vuosien aikana todisti luotettavuutensa ja johtamiskykynsä, suostuu Sirius taipumaan hänen pyyntöihinsä ja tekemään ratsastuksesta liiankin helpon näköistä. Karu totuus kovasta taustatyöstä näkyy vanhoja kuvia ja videoita katsoessa, kun ratsukko lähes kirjaimellisesti vääntää kättä ja selvittelee suurin piirtein kerran varttitunnissa isommin johtajuuttaan.
Luonne © omistaja